Minulle hankalaa näyttää olevan jonkin asian ylläpito. Kyllä, kiirettä on riittänyt, olen ollut väsynyt ja jatkuvasti menossa. Syitähän aina riittää, myös sille, miksi en ole kirjoittanut blogiini. Parin viikon aikana olen siis ollut pitkästä aikaa leffassa, täyttänyt vuosia, nähnyt kavereita, harrastanut liikuntaa, nähnyt erinäisiä sukulaisia, ollut ihan oikeassa konsertissa, elävää musiikkia ja eläviä muusikoita, keskellä päivää, ilman viinaa. Lisäksi olen tehnyt kovasti töitä, harrastanut liikuntaa ja avannut kesän virallisesti terassilla istumalla ja ollut pikkaisissa höpsyissä keskellä päivää.
Hetki lyö -leffa oli, hmm, mielenkiintoinen. Oli ihan hauska nähdä välillä valtavirrasta poikkeava elokuva, ja kyllähän se sai miettimään ulkonäköpaineita ja uudistumispakkoa, ja kyllästymistä parisuhteessa, mutta ärsytti myös ylenmääräinen kuva-teemalla kikkailu ja pakollinen ellipsi lopussa. Elokuvaa katsomassa oli myös eräs taiteilijapoika, joka oli kovasti mehuissaan leffasta. Tässäkö nähtiin taas, mikä ero tavallisessa ihmisessä (minussa) ja taiteilijassa on?
Seuraavana päivänä oli siis vuorossa lisää kulttuuria, eli puhallinorkesterikonsertti, jossa soitettiin eri maalaisia kansansävelmiä. Siitä tykkäsin kovasti. Riittävän kansanomaista varmasti. Lisäksi suomalaista sieluani kosketti melankolinen suomalainen sävelmä, jonka nimeä en taaskaan muista.
Euroviisuja katseltiin kotikatsomossa ja samalla vietettiin, jälleen, 21-vuotissynttäreitäni. Kumma, kun vuodet vierivät, enkä minä vanhene laisinkaan. Suosikkini oli ehdottomasti Ranskan viisu. Aikuiset miehet pukeutuvat pinkkiin ja juoksevat ympäri lavaa! Ihquu! Lisäksi kertosäe oli riittävän yksinkertainen jäämään mieleen ensimmäisellä kuuntelukerralla. Viisuinnostusta lisäsi riittävä virvokkeiden nauttiminen, joten yhden aikaan piti vääntäytyä baariin, jossa odotettavissa oli aivojen unohtaminen kotiin ja sen mukainen käyttäytyminen. Puhuin härskejä eräillekin miehille ja olin päätyä seuraavalla viikolla treffeille marokkolaisen vaihtarin kanssa. Jouduin kuitenkin perumaan treffit kiireisiin vedoten. Kiire oli kyllä osasyy, mutta jänistin myös.
Miten kuvittelen tapaavani ikinä ketään, jos ajatuskin treffeistä saa aikaan hirveän paniikin? Haluaisin tavata jonkun, jonka kanssa olo olisi jo alusta saakka sellainen, että tämän minä nyt tahdon ja tätä olen odottanut. Voiko sellaista olla? Onko elämässäni tilaa miehelle? Entä jos en ikinä tapaa ketään? Entä jos tapaan jonkun eikä elämä siitä muutu paremmaksi? Äitini mielestä minun pitäisi hankkia itselleni "puoliso", ja sen jälkeen en enää tarvitsisi ystäviä tai muuta elämää. Symbioosi jo ajatuksenakin ahdistaa kovasti, mutta sitäkö sellainen oikea parisuhteessa oleminen on?
En varmaan tapaa ketään muutenkaan, koska olen luultavasti aika tylsä. Etenkin muutaman oluen tai siiderin jälkeen kerron samat asiat ainakin kahdesti, jotta kaikki varmasti tajuavat jutun. En tule sitten ajatelleeksi, että muut eivät ole ihan niin hitaita kuin itse olen. Uusiin ihmisiin tutustuminen on äärettömän vaikeata ja melkein pelottaa, milloin nykyiset kaverini saavat minusta tarpeekseen.
Olen kateellinen siskolleni, joka voi muuttaa vieraaseen maahan töihin ja koota kahdessa viikossa ympärilleen sosiaalisen verkoston. Sellainen ei ole ikinä onnistunut minulla. Haluaisin olla sellainen ihminen, jonka seurassa muut viihtyvät, mutta miten se voisi olla mahdollista, kun en viihdy itsekään itseni kanssa.
Ulkona olisi tänäänkin mahdottoman hyvä terassikeli, aurinko paistaa ja lämpöä riittää, mutta taidan käydä kaupassa, tiskata astiat ja alkaa lukea oppilaiden tekstejä. Viimeiset kaksi viikkoa pitäisi vielä jaksaa töitä ennen gradu-rypistystä. Luin eilen Opettaja-lehdestä uupumuksen merkkejä. Vuosi sitten minulla oli ne kaikki. Tänä vuonna olo on helpompi. Liikunta ja ystävät auttavat jaksamaan työtä, mutta masennuksen tunnusmerkkejä minusta löytyy. Mutta eikös se ole nykyään ihan normaalia? Kaikki ovat pikkuisen masentuneita. Semmoista semi-masennusta. Elämä ei juurikaan herättele toiveita paremmasta huomisesta ja mietiskelen aina silloin tällöin veistä ja rannetta. En ole kuitenkaan ihan vielä luopunut. Eilen terassilla (toisella, kun avasimme terassikauden pidemmän kaavan kautta) oli oikein kivan näköisiä tatuoituja nuoria miehiä, joita katselin aurinkolasien takaa. Siideri oli kylmää ja hyvää, pitsa oli sopivan juustoista ja hyvää ja kavereilla oli hyvät jutut. En vain oikein kestä yksinoloa.Tätä arkea.
Päässä soi Maj Karman Kyynel: "toisen löytää lämmin syli, toisen ajaa rekka yli". Arvatkaapa, kumpi noista olen?
Edit: Tuossa on muuten suomalaisen rockin nerokkain säe. Siinä se on, elämä. hra Ylppö, olet nero.
Hetki lyö -leffa oli, hmm, mielenkiintoinen. Oli ihan hauska nähdä välillä valtavirrasta poikkeava elokuva, ja kyllähän se sai miettimään ulkonäköpaineita ja uudistumispakkoa, ja kyllästymistä parisuhteessa, mutta ärsytti myös ylenmääräinen kuva-teemalla kikkailu ja pakollinen ellipsi lopussa. Elokuvaa katsomassa oli myös eräs taiteilijapoika, joka oli kovasti mehuissaan leffasta. Tässäkö nähtiin taas, mikä ero tavallisessa ihmisessä (minussa) ja taiteilijassa on?
Seuraavana päivänä oli siis vuorossa lisää kulttuuria, eli puhallinorkesterikonsertti, jossa soitettiin eri maalaisia kansansävelmiä. Siitä tykkäsin kovasti. Riittävän kansanomaista varmasti. Lisäksi suomalaista sieluani kosketti melankolinen suomalainen sävelmä, jonka nimeä en taaskaan muista.
Euroviisuja katseltiin kotikatsomossa ja samalla vietettiin, jälleen, 21-vuotissynttäreitäni. Kumma, kun vuodet vierivät, enkä minä vanhene laisinkaan. Suosikkini oli ehdottomasti Ranskan viisu. Aikuiset miehet pukeutuvat pinkkiin ja juoksevat ympäri lavaa! Ihquu! Lisäksi kertosäe oli riittävän yksinkertainen jäämään mieleen ensimmäisellä kuuntelukerralla. Viisuinnostusta lisäsi riittävä virvokkeiden nauttiminen, joten yhden aikaan piti vääntäytyä baariin, jossa odotettavissa oli aivojen unohtaminen kotiin ja sen mukainen käyttäytyminen. Puhuin härskejä eräillekin miehille ja olin päätyä seuraavalla viikolla treffeille marokkolaisen vaihtarin kanssa. Jouduin kuitenkin perumaan treffit kiireisiin vedoten. Kiire oli kyllä osasyy, mutta jänistin myös.
Miten kuvittelen tapaavani ikinä ketään, jos ajatuskin treffeistä saa aikaan hirveän paniikin? Haluaisin tavata jonkun, jonka kanssa olo olisi jo alusta saakka sellainen, että tämän minä nyt tahdon ja tätä olen odottanut. Voiko sellaista olla? Onko elämässäni tilaa miehelle? Entä jos en ikinä tapaa ketään? Entä jos tapaan jonkun eikä elämä siitä muutu paremmaksi? Äitini mielestä minun pitäisi hankkia itselleni "puoliso", ja sen jälkeen en enää tarvitsisi ystäviä tai muuta elämää. Symbioosi jo ajatuksenakin ahdistaa kovasti, mutta sitäkö sellainen oikea parisuhteessa oleminen on?
En varmaan tapaa ketään muutenkaan, koska olen luultavasti aika tylsä. Etenkin muutaman oluen tai siiderin jälkeen kerron samat asiat ainakin kahdesti, jotta kaikki varmasti tajuavat jutun. En tule sitten ajatelleeksi, että muut eivät ole ihan niin hitaita kuin itse olen. Uusiin ihmisiin tutustuminen on äärettömän vaikeata ja melkein pelottaa, milloin nykyiset kaverini saavat minusta tarpeekseen.
Olen kateellinen siskolleni, joka voi muuttaa vieraaseen maahan töihin ja koota kahdessa viikossa ympärilleen sosiaalisen verkoston. Sellainen ei ole ikinä onnistunut minulla. Haluaisin olla sellainen ihminen, jonka seurassa muut viihtyvät, mutta miten se voisi olla mahdollista, kun en viihdy itsekään itseni kanssa.
Ulkona olisi tänäänkin mahdottoman hyvä terassikeli, aurinko paistaa ja lämpöä riittää, mutta taidan käydä kaupassa, tiskata astiat ja alkaa lukea oppilaiden tekstejä. Viimeiset kaksi viikkoa pitäisi vielä jaksaa töitä ennen gradu-rypistystä. Luin eilen Opettaja-lehdestä uupumuksen merkkejä. Vuosi sitten minulla oli ne kaikki. Tänä vuonna olo on helpompi. Liikunta ja ystävät auttavat jaksamaan työtä, mutta masennuksen tunnusmerkkejä minusta löytyy. Mutta eikös se ole nykyään ihan normaalia? Kaikki ovat pikkuisen masentuneita. Semmoista semi-masennusta. Elämä ei juurikaan herättele toiveita paremmasta huomisesta ja mietiskelen aina silloin tällöin veistä ja rannetta. En ole kuitenkaan ihan vielä luopunut. Eilen terassilla (toisella, kun avasimme terassikauden pidemmän kaavan kautta) oli oikein kivan näköisiä tatuoituja nuoria miehiä, joita katselin aurinkolasien takaa. Siideri oli kylmää ja hyvää, pitsa oli sopivan juustoista ja hyvää ja kavereilla oli hyvät jutut. En vain oikein kestä yksinoloa.Tätä arkea.
Päässä soi Maj Karman Kyynel: "toisen löytää lämmin syli, toisen ajaa rekka yli". Arvatkaapa, kumpi noista olen?
Edit: Tuossa on muuten suomalaisen rockin nerokkain säe. Siinä se on, elämä. hra Ylppö, olet nero.
Kommentit