Onko normaalia miettiä oman valtimonsa viiltämistä? Veistä, joka uppoaa ranteeseeni. Verta, joka alkaa pikkuhiljaa tihkua haavasta. Entä jos sitä ajattelee, ei nyt ehkä päivittäin, mutta useampana päivänä viikossa kuitenkin? Ja miksi ajatus tuosta mahdollisuudesta tuo jonkinlaista lohtua? Onko se jonkinlainen turva, unirätti, joka helpottaa? Ajatus siitä, mitä voisi oikeasti tehdä, eikä kukaan voisi sitä estää. Jos vain oikeasti haluaisin. Jos vain oikeasti uskaltaisin.

Kirjoitettuna koko homma vaikuttaa kahelilta. Ajattelevatko muut näin, mutta eivät vain sano sitä ääneen, tai kirjoita sitä mihinkään? Olenko minä kaheli? Haluaisin mennä nukkumaan, mutta en halua huomisen koittavan,
Nyt soi First blood - Next Time I See You, You're Dead.