Kuulin eilen, että eräskin ikuisuusgraduntekijä oli saanut tuotoksensa esitarkastukseen. Miksi hän? Miksi en minä? Miksi olen tällainen selkärangaton lapamato, joka ei saa aikaiseksi edes yhtä säälittävää gradua? Mieli tekisi heittää aineistot, tietokone ja kaiken maailman graduun liittyvät lippulappuset seinään ja heittäytyä selälleen maahan ja vain itkeä. Sitä, miten paska on, ja miten paska fiilis on. Miksi tämä on näin vaikeaa?
Koko kesä olisi ollut aikaa tehdä gradua, mutta minä keskityin vain juomaan kaljaa ja huitelemaan ympäri maailmaa, puhumattakaan eräiden nettifoorumien lukemiseen. Joutavanaikaista höpötystä, joka vei vain aikaa kirjoittamiselta. Nyt työt ovat alkaneet, enkä edelleenkään ole hippuakaan lähempänä valmistumista. Tai siis, viisi kuusi sivua lähempänä ollaan, jos pitää tarkkana olla. Mutta jos kesän aikana sain kirjoitettua noin onnettoman vähän, miten kuvittelen saavani puuttuvat parikymmentä sivua aikaan tässä töiden ohella?
Tänäänkin olin ajatellut kirjoittavani aamupäivän. Nyt kello on jo yksitoista ja toistaiseksi olen avannut gradutiedoston netin ohelle. Sanaakaan en ole kirjoittanut.
Tämä panikointi ei kuitenkaan ainakaan paranna tilannetta. Pitäisi muistaa graduoppaiden ohjeet siitä, että omaa työskentelyä on turha vertailla muiden työskentelyyn. Mitä sitten, jos olen näin onnettoman hidas? Mitä sitten, jos kaikki muut ovat valmistuneet jo aikoja sitten? Mitä sitten, jos kaikille muille gradun tekeminen on, jos nyt ei helppoa, niin ainakin pikkasen tuskattomampaa?
Olisiko kuitenkin niin kuin siskoni sanoi, että gradun kirjoittaminen on vaikeaa minulle siksi, koska... Äh. Kai se terapiaa tarvitsisi, jos pään umpisolmujen purkaminen on vaikeaa jopa anonyymina nettiin. Lähtevätkö kaikki ongelmat lapsuudesta? Olenko lapsuuden perheeni toimintamallien uhri? Missä vaiheessa vastuu tekosistani ja tekemättä jättämisistä siirtyy kokonaan minulle? Missä vaiheessa olen itse vastuussa siitä, että tunnen syyllisyyttä ihan kaikesta enkä pysty luottamaan itseeni ja siihen, että pärjään? Ehkä nyt pitäisi alkaa ottaa vastuu, eikä valittaa sitä, että miten paska on eikä vaan osaa.Mutta on vaikeaa luottaa itseensä ja siihen, että osaa, jos ainut kehu, jonka olen ikinä lapsena kuullut, liittyi ulkonäköön, ja sekin tuli serkulta.
Tässä sitä taas vieritetään vastuuta omilta harteilta. On muiden vika, etten saa gradua kirjoitettua. Ja nyt pääsen taas syyttelemään itseäni. Olenpa paska, kun en saa gradua kirjoitettua. Enkä tehtyä muutakaan merkityksellistä. Ja syytän siitä vielä kaiken lisäksi muita.
Onko tämä nyt sellainen noidankehä? Ja miten sen saa katkaistua. En minä halua olla onneton luuseri, jolle velvollisuudet tuottavat vain painajaisia ja joka ahdistuu heti, jos saa jonkun velvollisuuden harteilleen. Tai oikeastaan haluan. En halua vastuuta, en halua aikuisuutta, en halua perhettä, en halua eläkevirkaa, en halua joutua huolehtimaan muiden ihmisten elämistä.