Tänään oli tiukka päivä töissä. Menetin hermoni noin kolmeen kertaan, ja oli kotiin päästyäni niin poikki, etten olisi jaksanut millään lähteä pumppiin. Menin silti, mutta en sielläkään jaksanut juur mitään. Hirveä närästys vaivaa ja yritän saada vatsahappojen maun suusta syömällä kaikkea, mitä kaapeista löytyy. En onnistu tavoitteessani, vaikka syöminen onkin sujunut oikein mallikkaasti.

En haluaisi elää elämääni. Haluaisin jonkun toisen elämän. Jonkun hohdokkaamman, sosiaalisemman, mukavamman. Sellaisen, jossa ei tarvitsisi kuunnella jatkuvasti hirveää mekastusta tai miettiä koulukiusaamisasioita tai sitä, oppivatko mokomat yhtään mitään. Eivät ne todennäköisesti opi, mutta laitettakoon se murrosiän piikkiin. On vaikea miettiä verbimuotoja, kun pitää miettiä vastakkaisen sukupuolen edustajia, tai saman. Tai ihan sama.

Tänään on sellainen ilta, jonka haluaisin viettää sohvalla jonkun kainalossa. Odottelen, että kello on sen verran, että voin hyvällä omallatunnolla mennä nukkumaan ja unelmoimaan. Ihan vielä ei kehtaa, vaikka väsyttää, uni tulisi takuuvarmasti ja riittäisi aamuun asti. Kuka nyt menee kahdeksalta nukkumaan?
Kuvittelen, että jos minulla olisi parisuhde, elämä olisi jotenkin valoisampaa. Ei kai se niin mene? Ei toinen voi tuoda valoa elämään, jos sitä itse ei löydä.
Valot on hukassa, juu.
Tämä perkeleen elämä. Perkele. Nyt en jaksa.