jostain kumman syystä. Yhtäkkiä mieleen tuli ikävä asia töistä ja sitä olen jauhanut viimeiset puoli tuntia. Vaikka töiden loppumisesta on kolme viikkoa. Vaikka niiden alkuun on enemmän viikkoja. Miksi tuhlaan kesääni ja omaa aikaani miettimällä sitä, miten ikäviä murrosikäiset voivat olla?
Olen miettinyt viime aikoina nykyajan suuria tarinoita ja sankarimyyttejä. Gradun tekeminen on yhtä nykyajan suurta kertomusta, kasvukertomus, jossa sankari ylittää suuria vastoinkäymisiä ja lopulta pääsee päämääräänsä. Koska gradun teonhan pitää olla vaikeata, sen pitää olla elämää suurempi myytti, jonka saavuttavat vain kaikkein ahkerimmat, viisaimmat ja sankarillisimmat oman elämänsä päähenkilöt. Miten tällainen ikuinen side kick, sivuhenkilö, voisi muka saada gradun valmiiksi?
Rohkeutta, sitä minä tarvitsen. Enkä tiedä, mistä sitä voisi saada.
Kirjoitin eilen ja tänään kolme sivua tekstiä. Pelottaa näyttää tekstiä kenellekään, koska siinä on päätelmiä tuloksista. Entä jos ajattelen väärin? Entä jos en osaa, en tajua, en pysty?
Toissa iltana itkin vanhoja torjuntoja. Ja tänään odotan uusia torjuntoja.