Seuraan erinäisiä keskustelupalstoja muun netissä ajantuhlaamisen ohella. Äsken törmäsin keskusteluun, jossa pyrittiin kyllä provoilemaan, mutta silti se herätti ajatuksia. Miksi mieluummin luopuisin vaikka toisesta mainiosti toimivasta jalastani, kuin olisin sairaalloisen lihava? Miksi lihavuus on tulevaisuuden pelkoni -listalla aika korkealla? Miksi lihavuus on niin älyttömän ikävä juttu?
Toisten lihavuus tai laihuus ei oikeastaan kiinnosta pätkääkään. Ainut haitta, jonka keksin kanssaeläjien lihavuudesta, on se, jos joutuu jakamaan vaikka penkin isoahterisen ihmisen kanssa eikä itselle jää riittävästi tilaa. Mutta tämä oman vartalon ja sen kilojen kyttäys vie kyllä kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa.
Epäilen, että oma vartalokuva on peräisin lapsuudestani. Jostain muistan lukeneeni, että jos äiti on tyytyväinen omaan vartaloonsa, myös tytär suurella todennäköisyydellä on sitä. Kun olin lapsi, äitini voivotteli olevansa lihava (eikä edes ollut) ja lohduttautui karkilla. Minun syömistäni kytättiin ja välillä huomauteltiin siitä, etten saisi syödä liikaa, ettei minusta vain tulisi lihavaa.
Murrosikäisenä riukuna luulin olevani isoperseinen läski ja häpesin vartaloani, vaikka jälkikäteen valokuvat todistavat totuuden olleen jotakin aivan muuta. Nykyään harrastan liikuntaa lähinnä sen kiinteyttävän vaikutuksen takia, vaikka se helpottaa myös pääkopan solmuja. Ja silti tulee päiviä, jolloin tunnen itseni maailman isoimmaksi naiseksi, jota kukaan ei voi haluta.

Tein muuten testin, jonka mukaan harrastan vartalotyypilleni aivan vääränlaisia liikuntalajeja. Mutta hitto, kun tykkään painoharjoittelusta ja juoksusta.